LEIRIKOULUA ENGLANNISSA, BRIGHTONISSA 1990

Tätä reissua oli täpisty pari vuotta. Olin seitsemännellä luokalla, kun luokanvalvojamme oli ehdottanut vanhemmille vanhempainillassa, että jos alkaisimme keräämään rahaa leirikoulua varten. Kaikki vanhemmat olivat ilmeisesti näyttäneet vihreää valoa ajatukselle ja siitä se sitten lähti! Kun menin kouluun tuon vanhempainillan jälkeisenä aamuna, kuulin jo kauas missä meidän luokka on. Mistäs muusta siellä oltaisiin puhuttu kuin leirikoulusta Englantiin! Kaikki olivat innoissaan ajatuksesta!

Siitä alkoi sitten kahden vuoden rumba. Luokanvalvojammekin ehti vaihtua välillä, mutta onneksi uusi oli innokas jatkamaan siitä mihin idean alulle laittanut luokanvalvojamme jäi. Rahaa oli saatava kasaan paljon, sillä ajatuksena oli alunalkaen ollut, että vanhemmat eivät joutuisi maksumiehiksi tässä reissussa vaan keräämme rahat itse. Oli myyjäisiä, markkinakojua, arpajaisia, postin jakamista jne. jne.

Teimme varmasti kaikkea mahdollista, mistä vain voi saada vähänkin rahaa. Se oli toisaalta myös hyvin opettavaista aikaa. Ryhmähenki kasvoi, kaikkien oli osallistuttava ja saimme konkreettista näkemystä siihen, että rahan eteen on tehtävä työtä. Monta kertaa, kun perjantaina tultiin koulusta, lauantaina oli edessä jotkut myyjäiset jossakin ja oli alettava leipomaan. Muistan kuinka meidänkin talon pieni kuisti muistutti välillä leipomon lastaussiltaa, kun sovimme aina kenen luo myyjäisiin matkalla olevat leivonnaiset tuotaisiin. Joskus meille, joskus taas jonnekin muualle, siitä ne sitten kärrättiin myynipöydälle milloin minnekin ja vuorossa olevat oppilaat menivät huolehtimaan, että ne myös myytiin! Voi niitä aikoja! 

En voi olla sanomatta, että jotenkin minusta tuntuu, että ei välttämättä onnistuisi tämän ajan nuorilta ja vanhemmilta tälläinen. Ainakin itse juuri maksoin tyttäreni opintomatkan Barcelonaan, koko reissu oli itse kustannettava. Toki aikaa heillä oli vain muutama kuukausi kerätä rahaa, mutta silti... 

Tälläisiä ilmoituksia näkyi paikallislehdessä usein, kun me olimme asialla keräämässä rahaa yhteistä leirikouluamme varten.

Kahdeksannen luokan keväällä oltiin sitten siinä tilanteessa, että matkakassa näytti siltä jotta pääsisimme lähtemään reissuun. Toki siitä vieläkin puuttui pienehkö summa, mutta eräässä kokouksessa (joita olimme pitäneet kymmeniä tämän reissun tiimoilta) päätettiin yhteisesti, että kukaan ei jaksa enää kolmatta vuotta leipoa ja seistä myyntitiskien takana, joten se raha mikä puuttui laitettaisiin itse ja reissuun lähdettäisiin toukokuussa 1990.

Sen päivämäärän muistan aina. Pari vuotta sitten herännyt matkustusintoni oli vain kasvanut ja kasvanut tätä reissua suunniteltaessa ja olin odottanut tätä päivää hyvin hartaasti! Maanantaiaamuna 21.5.1990 seisoi pienen paikkakuntamme hiljaisella rautatieasemalla meluava joukko! Jännitti, joillekin matka oli ehkä ensimmäinen reissu ulkomaille. Luulempa että vanhemmat, jotka meitä tulivat saattamaan jännittivät vähintäänkin yhtä paljon lähettäessään meidät nyt sitten viimeinkin reissuun, jota oli järjestelty pari vuotta hyvin tiiviissä yhteistyössä! Valvojiksi matkalle lähti luokanvalvojamme Kaija, koulun historianopettaja Jari ja erään oppilaan isoveli Pekka. Edessä oli ikimuistoinen viikko!

Majoituimme perheisiin. Se oli aika jännittävä majoitusvaihtoehto. Emme tienneet yhtään etukäteen millainen isäntäperhe meitä odotti. Määränpäämme oli Brightonin kaupunki Englannissa. Lensimme Heathrowin lentokentälle ja sieltä menimme muistaakseni jonkinnäköisellä bussilla tai tilataksilla Brightoniin pysäkille, johon isäntäperheiden oli määrä tulla meitä vastaan.

No kuinkas sitten kävikään! Kaikkia muita tultiin noutamaan, mutta minä, Katja ja Tarja, jotka asuimme samassa perheessä odottelimme yhä että meitä tultaisiin hakemaan. Eräs isäntäperhe, joka oli noutanut meidän ryhmään kuuluvat pojat, oli kertonut, että he vievät ensin pojat heille kotiin ja tulevat hakemaan sitten meidät. He olivat meidän isäntäperheen äidin vanhemmat. Meidän isäntäperheemme ei ollut itse jostain syystä päässyt hakemaan meitä.

Kyllähän me sitten isäntäperheeseemme sen illan aikana pääsimme. Naureskelimme sille, kun perheen osoite oli Elm Road! Jokaiselle tuli tietenkin mieleen elokuva Painajainen Elm Streetillä! Sitäkö tässä nyt olisi luvassa? No ei kaukaa liipannut! :D 

Heti alkuunsa isäntäperhe vaikutti jotenkin hirveän tylyltä. Eivät he ottaneet meitä oikeastaan mitenkään vastaan. Näyttivät huoneen, johon meidän piti mennä. Onneksi oli jo sen verran myöhä, että meitä painoi kova väsy pitkästä matkasta emmekä oikeastaan olisi jaksaneet hirveästi seurustellakaan. Seuraavana aamuna sitten koitti se painajainen! Silmät auki saatuani ryntäsin avaamaan ikkunaverhot nähdäkseni ulos millaiseen säähän olemme lähdössä. Mutta mitä tapahtuukaan! Verhotanko verhoineen tipahtaa alas! Herranjumala! Voi sitä naurua! Mitä muuta voi odottaa tyttökolmikolta? 
Kuin tilauksesta perheen äiti tulee huoneeseen ja raivostuu. Kuulen varmaan ikuisesti korvissani hänen huudon: " What are you doing here?" Emmehän me tietenkään osaa selittää mitä on tapahtunut, ne vain putosivat alas kun koskin niihin! Tuntuu, että perheen äiti suuttuu vielä enemmän. Hyvin tylysti hän pakkaa meille jotain evästä päivää varten ja lähettää meidät matkaan. Neuvoo mistä pääsemme junaan, kun olemme menossa Palace Pieriin, jossa olimme sopineet tapaavamme muun porukan.

Muistan, että siihen aamuhässäkkään sattui soittamaan vielä äitini. Niin, vanhemmille koti-Suomessa oli jätetty perheiden puhelinnumerot, joihin soittamalla he voivat pyytää meitä puhelimeen. Ei silloin kännykkää ollut olemassakaan ja lapset lähetettiin maailmalle ilman, että heitä sai kiinni koko päivänä tai että heidän kuulumisiaan olisi voinut lukea facebookista tai muusta sosiaalisesta mediasta! Miten ihmeessä olemme säilyneet hengissä?! ;)

Tottakai me eksyimme matkalla sinne Palace Pieriin. Sen verran muistan, että noudatimme tietenkin perheen äidin antamia ohjeita, (mitäpä muutakaan meillä olisi ollut) mutta ne olivat ilmeisesti väärät. Meillä ei ollut aavistustakaan minne mennä! Eikä sitä kännykkää, jotta olisimme voineet soittaa minnekään. Ja vaikka olisimme löytäneet puhelinkopin, kenelle olisimme soittaneet, koska kaikki olivat varmaan jo lähteneet perheistä ja olivat matkalla yhteiseen kokoontumispaikkaan. Tarkalleen en edes muista miten lopulta löysimme oikeaan paikkaan. Ilmeisesti luimme karttaa, ja suunnistimme vaiston varassa. Sen muistan, että kaikki olivat jo paikalla ja meitä odotettiin, kun vihdoin löysimme perille. Meistä tuntui uskomattomalta, kun kuuntelimme muiden puheita isäntäperheistään. Jotkut olivat ilmeisesti tuoneet vieraansa Palace Pieriin, joissakin oli istuttu iltaa yhdessä tutustuen jne. Me kerroimme oman tarinamme. Valvojat katselivat toisiaan kulmat kurtussa.

Päivä kului seikkaillen Palace Pierin maisemissa ja Royal Pavilionin liepeillä. Royal Pavilionin puistossa söimme eväitämme, jotka olimme saaneet perheestä mukaan aamulla. En tarkalleen muista miten asiat siinä eteneivät, mutta joka tapauksessa valvojamme huolestuivat isäntäperheestämme kuultuaan ja muistaakseni myös sieltä oli oltu yhteydessä jonnekin ja kerrottu meidän hajottaneen paikkoja. Kyse oli varmaankin siitä verhotangosta! Valvojat sopivat tapaamisen isäntäperheen kanssa, jotta asiat saataisiin selvitettyä ja tulisi varmuus, että voimme turvallisin mielin asua perheessä. Kun tapaamisen ajankohta tuli, ei isäntäperheemme ollut kotona. Tämä riitti. Kaija soitteli joitakin puheluita ja meille järjestyi uusi isäntäperhe. Haimme laukkumme, kun perheessä oli joku paikalla, en muista että se olisi ollut perheen äiti. Kuulimme vielä jälkikäteen, jotta olimme nauraneet liikaa. Meidät tuntien tämä voisi hyvinkin olla mahdollista!

Palace Pier Brightonissa, Englannissa.

Royal Pavilion.

Uusi isäntäperhe sijaitsi samalla kadulla, erään toisen isäntäperheen kanssa, jossa asui valvoja Pekka ja pari poikaa meidän luokalta. Olimme sopineet Pekan ja poikien kanssa, että nähtäisiin illalla ja käytäisiin tutustumassa lähiseutuun. Olimme tältä uudelta isäntäperheeltä saaneet jopa avaimen, jotta pääsimme kulkemaan omaan tahtiimme.

Olimme myöhässä sovitusta tapaamisesta poikien kanssa - kuinkas muutenkaan? Juoksimme isäntäperheestä katua pitkin sovittuun tapaamispaikkaan. Kun saavuimme sinne, ei poikia ja Pekkaa vielä näkynyt, mutta hetken kuluttua he tulevat hengästyneinä ja kertoivat nähneensä meidät juoksemassa kiireellä ulos perheemme talosta ja he kysyivät oliko kaikki hyvin! :D Tällä kertaa oli.  

On uskomatonta millaisia asioita sitä muistaakaan, kun alkaa oikein muistella. Kerron tässä vielä yhden hauskan jutun isäntäperheisiin liittyen. Kuten on jo tullut ilmi, vanhemmat Suomessa saivat meihin yhteyden soittamalla isäntäperheeseen ja pyytämällä puhelimeen. Erään tytön äiti oli sitten eräänä iltana soittanut lapselleen isäntäperheeseen ja perheen puhelin oli tietenkin lankapuhelin ja sijaitsi olohuoneessa tai eteisessä, kuitenkin niin että koko perhe kuuli kun joku puhui puhelimessa. Linja oli ollut huono ja niinpä tyttö oli joutunut huutamaan että olisi kuullut edes jotakin. Isäntäperheen äiti oli sitten huolestuneena kysynyt, oliko tytöllä riitaa perheensä kanssa kun hän huusi puhelimeen. :)

Viikon aikana vierailimme Lontoossa ja siellähän sitä nähtävää riitti. Katselimme vahdinvaihtoa Buckinghamin palatsin aidan takana, kävimme Guinesin ennätysten museossa, ajelimme pitkin Thames joen siltaa, valokuvasimme Big Beniä ja kävimme vahakabinetissa. Jokainen päivä, oikeastaan jokainen hetki oli yhtä suurta seikkailua!

Viimeisenä päivänä oli vielä tiedossa yksi retki. Kävimme Isle of Wight saarella. Sinne tietenkin mentiin jonkinlaisella paatilla kun kerran saaresta oli kyse. Muistan että päivä oli tosi lämmin ja aurinkoinen. Olin kuullut kauhupuheita siitä, että Englannissa sataa aina, mutta tällä reissulla en muista nähneeni yhtäkään sadepisaraa. Toukokuussa kevät Englannissa oli jo pitkällä.

Isle of Wight saarelta, jonne teimme retken.

Hyvin hyvin haikein mielin jätimme taaksemme viikon Englannissa. Tätä matkaa oli suunniteltu ja touhattu niin kauan. Jokainen hetki oli sen vaivannäön arvoinen! Toivoisin tähän aikakauteen tälläistä yhteen hiileen puhaltamisen meininkiä, mitä meillä oli tätä reissua toteuttaessamme. Kaikki olivat yhteisellä asialla, niin oppilaat kuin vanhemmat ja koulun väki. Tämä oli vielä sitä vanhaa hyvää aikaa, kun asiat pelasivat eikä niistä tehty liian vaikeita.